Moi! Suurimmalle osalle teistä tää oli varmaan ihan tavallinen tiistai 25.3., mutta ei mulle. Tänään tulee nimittäin 4 vuotta siitä, kun mun iskä kuoli.
Musta tuntuu usein, että kun ihmiset kuulee että mun iskä on kuollut, niin ne haluis tietää enemmänkin, mutteivat kehtaa kysyä (näin toimin itsekin vastaavissa tilanteissa :'D), joten nyt ajattelin vähän avata teille tätä kuviota ja osoittaa, että mä oon tän asian kanssa "ihan ookoo", ja multa saa tulla ihan reippaasti kysymään aiheesta. :)
Mun iskä oli siis sähköinsinööri Wärtsilällä, ja joutui matkustamaan paljon, josta se tosin tykkäsi vapaa-ajallakin. Muistan, kun se joskus luki mulle ja siskolle Skypen kautta iltasatuja, ja iskän töiden takia me myös muutettiin vuodeksi Unkariin miun ollessa 2-vuotias.
Iskä rakasti kaikkia moottorikapistuksia, ja meillä oli aina autotalli täynnä iskän ja kaikkien kavereidenkin pyöriä ja mönkkäreitä. Bensan hajuun sain miäkin tottua, ja 5-vuotiaana sain ensimmäisen mönkkärini (ensimmäinen ajo päättyi puuhun. :D). Mutta vaikka iskällä olikin koko ajan kaikenlaisia projekteja päällä, niin me oltiin kuitenkin aika läheisiä koko ajan. :)
Miä olin kai 4 tai 5, kun iskällä sitten diagnisoitiin keuhkosyöpä. Rehellisesti sanottuna mä en muista siitä mitään, luultavasti koska olin niin pieni. Ensimmäinen muistoni siitä oli Lanzaroten reissulla 2008, kun joku espanjalainen lääkäri tuli meidän asunnolle, koska iskälle oli tullut jokin pöpö. En miä silloinkaan vielä mitään tajunnut.
Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä paremmin aloin tajuta, miten vakava juttu tässä oli kyseessä. Työmatkat vaihtuivat sairaalareissuihin, ja muuten iskä alkoi olla paljon useammin kotona. Silti iskä oli, mun silmissä ainakin, tosi reipas ja teki meidän kanssa kaikenlaista, mitä vain jaksoi. Kaksi kertaa syöpä ehti jopa parantua, mutta palasi kummallakin kertaa.
Viimeiset kolme päivää on kuitenkin vieläkin tuoreessa muistissani, ja siellä ne varmaan majailevat koko mun elämän. Kevät 2010, kolmosluokka oli jo lähellä loppuaan. Tultiin Oonan kanssa koulusta, ja äitikin oli jo kotona. Iskä oli Meilahden sairaalassa hoidossa ja soitti meille. Hän sanoi että nyt on hyvä olo, ja voi olla, että parin päivän päästä pääsisi jo kotiin. Ei mennyt kuin ehkä 10 minuuttia, kun taas tuli puhelu. Se oli hoitaja. Yhtäkkiä iskän kunto oli romahtanut, ja hän saattaisi kuolla milloin tahansa. Se oli sitten samantien nokka kohti Helsinkiä, eikä ollut edes varmaa, että ehtisimme ajoissa. Oona ei tahtonut lähteä mukaan, joten äidinäitimme tuli meille. Me kuitenkin ehdimme sairaalaan. Välillä iskä sai rajuja kohtauksia, jolloin minun oli odotettava tädin ja sairaanhoitajien kanssa huoneen ulkopuolella. Yöllä isosetäni toi minut takaisin kotiin, mutta äiti jäi sairaalaan. Taisin jopa mennä seuraavana päivänä kouluun.
Iskä eli vielä 3 päivää, ja koko sen ajan äiti, mummo, pappa ja tätini olivat sairaalassa, minä ja Oona toisen mummon kanssa kotona. Äiti kertoi, että kun se tapahtui, iskä nukkui, ja sitten hän henkäisi syvään. Ja kuoli. Samaan aikaan miä ja Oona tehtiin kotona virpomavitsoja, kun yhtäkkiä mummo ryntäsi itkien sisään. Siihen jäi vitsojen askartelu.
Alussa mä en edes oikein käsitellyt asiaa, vaan pidin kaiken sisälläni. En kauheasti edes itkenyt, ja olisin jopa halunnut mennä heti seuraavana päivänä kouluun. Niinpä se kaikki patoutunut suru on purkautunut osittain vasta nyt. Esimerkiksi, itkin koko kolmosluokan aikana asiaa koulussa vain kahdesti, mutta tänä syksynä minua alkoi ahdistaa ihan jo, kun puhuimme tunnilla keuhkosyövästä.
Koko ajan olen ollut valmis puhumaan asiasta hymyillen, eikä se sinänsä arka asia olekaan, mutta mutta on sitä välillä aika raskasta muistella. Välillä minulta kysytään, että oonko mä surullinen. No kyllä ihmeessä olen, mutta melko usein minua surettaa se, mitä kaikkea iskä joutui kärsimään, eikä niinkään se, miten kova ikävä mulla on. Koska mä tahdon uskoa, että iskä on nyt jossain paremmassa paikassa, jossei taivaassa, niin jossain muualla. Ehkä me tavataan vielä joskus.
~
Mutta että tämmöinen pläjäys tällä kertaa, kertokaa mitä tykkäsitte? :)
PS. Anteeksi, kun ensimmäistä kertaa tämän blogin historiassa sorruin Google-kuviin, syy on ihan vain se, että en kirjoita tätä postausta kotona, mutta halusin tän oikeana päivänä julkaistuksi. Ehkä miä käyn huomenna vaihtamassa nää! :D
